Muutamien kuukausien päästä laitoin pyynnön ja mies hyväksyi sen. Kommentoin hänen tilapäivitykseensä ja siitä se lähti. Aloimme jutella, mies ehdotti tapaamista, näimme, näimme uudelleen ja uudelleen eikä aikaakaan kun mies jo kysyi seurustelemmeko. En tiedä vieläkään miksi hänen kanssaan se kävi niin helposti. Aina ennen tätä ja tämän jälkeen tapaaminen on ollut niin vaikeaa, puhumattakaan siitä että haluaisin kenenkään tyttöystäväksi. Häntä kuitenkin aloin nähdä nopeasti lähes päivittäin. Jo ensimmäisten seurusteluviikkojen jälkeen kävimme hänen äidin ja isäpuolensa luona. Katsoimme heidän kanssa leffoja, telkkaria, söimme ja saunoimme. Viihdyin siellä. Hänen äitinsä oli minulle niin mukava, kohteli kuin omaa tytärtään. Hän pyysi minua käymään, halusi minut joulunakin sinne ja toisinaan silitteli hiuksianikin koska tiesi minun pitävän siitä.
Jossain vaiheessa mies alkoi käymään mustasukkaiseksi. Hän ei pitänyt siitä, että lähettelin viestejä miespuolisten kavereiden kanssa. Hän ei pitänyt siitä, että kävin synnyinkaupungissani. Hän ei pitänyt pitkistä illanvietoistani baareissa. Hän ei luottanut minuun. Ja niin petin ensimmäisen kerran. Suutelin baarissa kaveriani. Mutta ensimmäisen kerran kaduin sitä. Halusin välittömästi pois baarista. Pelkäsin menettäväni poikaystäväni mutta kerroin kuitenkin. Saimme aikaan kauhean riidan, anelin anteeksi antoa ja sain sen. Mutta tämän jälkeen, mies luotti minuun entistä vähemmän.
Luottamuksen karistessa mies kävi yhä mustasukkaisemmaksi. Arkena kaikki oli hyvin. Viihdyimme yhdessä, pidimme samoista asioista, hänen kanssaan oli helppo olla ja seksi oli mahtavaa. Mutta ulos mennessäni, jo puhuessani siitä, että olen menossa, mies suuttui. Hän oli varma että pettäisin. Mikään mitä sanoin ei auttanut. En jaksanut riitoja ja aloin ikävöidä sinkkuutta. Baarissa olisin halunut lähteä toisen miehen matkaan, ex-panojen tekstatessa olisin halunut hypätä heidän sänkyynsä. Mutten tehnyt sitä. Pysyin uskollisena ja toivoin luottamuksen palautuvan. Toivoin suhteen palautuvan ennalleen.
Yhtenä iltana mies oli luonani, kertoi kuinka minua rakasti, miten tärkeä olin ja veti sormuksen esiin. Hän halusi mennä kihloihin. Olin hämmilläni ja sanoin kyllä. Mihin soppaan olinkaan taas lusikkani työntänyt.
Suhteemme jatkui samalla tolalla, huonosti. Riitoja, mustasukkaisuutta mutta myös niitä hyviä ja onnellisia päiviä. Hänen mustasukkaisuutensa sai kuitenkin minut työntymään koko ajan kauemmas. Minua ahdisti kihloissa olo, minua ahdisti miehen puheet yhteenmuutosta ja aloin epäilemään koko suhdetta. En halunut jäädä jumiin huonoon suhteeseen. Aloin olemaan niin ärsyttävä kuin suinkin osasin, käymään useammin ulkona, antamaan syytä mustsukkaisuuteen, satuttamaan häntä sanoillani ja teoillani. Toivoin hänen kyllästyvän ja jättävän minut, ettei minun tarvitsisi jättää häntä. Niin ei käynyt, ja lopulta minä jätin hänet raukkamaisesti tekstiviestillä.
Tästä suhteesta on aikaa noin puolitoista vuotta. Eilen kuulin miehen asuvan yhdessä naisensa kanssa. Hän on mennyt elämässään eteenpäin. Hänellä on suhde, he asuvat yhdessä ja mahtavatkohan olla jo kihloissakin. Pian varmaan saan kuulla vauvauutisia ja nähdä somessa hääkuvia. Mitä minulla on? Ei mitään. Ei poikaystävää, asun yksin eikä puhettakaan, että lapsia tai häitä olisi tulossa vuosiin. En ole siirtynyt elämässäni eteenpäin lainkaan. Olen edelleen sinkku ja koukussa yhden illan panoihin. En edelleenkään osaa sitoutua, en rakastaa, olla uskollinen tai seurustella. Masentaa kuulla miten hieno elämä exälläni on, miten se joskus oli minun mutta annoin kaiken pois, toiselle naiselle ja nyt minulla ei ole mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti