METALLISYDÄN

Olin eilen juhlimassa ystäväni syntymäpäiviä. Emme ole tunteneet kuin noin vuoden verran, joten suurin osa ihmisistä oli sellaisia joita en tuntenut. Yökerhossa luokseni tuli jutteleemaan mies, jonka yksi seurueestamme tunsi jo hyvinkin entuudestaan. Hän oli aivan selvästi mustasukkainen minun jutellessa tämän miehen kanssa. Sanoin sen miehellekin mutta hän vain totesi, ettei ollut tuosta naisessta kiinnostunut siinä mielessä. Mitä minä tein? Tuon naisen silmien edessä suutelein, halailin, tanssin ja nauroin miehen kanssa, johon hän selvästi oli ihastunut. Uusi tuttu, jonka kanssa olisi voinut vaikka ystävystyä, mutta ei kun minä laitankin jonkun yhdenillan panon kaiken edelle. Kuinka tyhmä voi ihminen olla. Mitä jos itse olisin ollut tuo mustasukkaisena vierestä katsova nainen. Minulla ei selvästikkään ole lainkaan empatiakykyä. Minusta puuttuu jokin osa. Varmasti aivoistani, mutta luulen myös sydämmen puuttuvan kokonaan. Ehkä rinnassani sykkiikin vain metallisydän, jonka ainut tehtävä on pumpata verta.


Vein miehen kotiini ja harrastimme seksiä. Siinä ei ollut kehumista. Liian humalassa varmaan kumpikin. Liikaa säheltämistä. Sanoin: "Sun täytyy mennä, mun poikaystävä tulee kohta." Mies katsoi minua ällistyneenä ja tinkasi minulta valehtelenko. Ei minulla voinut olla miestä. Hän olisi halunut nähdä minut uudelleen. Mutta minä ajoin hänet tiehensä. Niinkuin ajan aina.


Nyt herään jälleen yksin sängystäni. Kirjoitan tätä, kun voisin suudella miestä. Miksen antanut tuon miehen jäädä? Miksen osaa tutustua kehenkään? En osaa päästää ketään oikeasti lähelleni. En kerro mitään todellista itsestäni. Pidän kaiken sisälläni ja vain odotan, että joku saisi nuo muurit sortumaan ympärilläni. Että joku saisi lukon avattua. Mutta rakennan vain paksempia muureja ja käperryn yhä pienemmäksi näiden muurien sisään. Onko minusta pian enää mitään jäljellä? Kadotanko todellisen minäni?