KAIPAAN MIESTÄ

Yhdenillan jutut ovat helppoja. Mutta kun mies pitäisi nähdä uudelleen, säikähdän heti. En tiedä miksi. Ehkä pelkään, ettei se kuitenkaan toimi. Ehkä pelkään torjutuksi tulemista sitä, ettei minua hyväksytäkkään sellaisena kuin olen.


Miten se voisi toimia. En osaa rakastaa. En osaa aidosti välittää toisesta ja hänen tunteistaan. Sanon rakastavani, vaikken rakasta. En edes tiedä mitä rakkaus on. Luulen välittäväni, kunnes löydän itseni jälleen suutelemasta toista miestä yhtenä kosteana yönä. Ei kai kukaan sellaista tee välittämälleen ihmiselle?


Silti toisinaan kaipaan miestä. Kaipaan miestä, kun kaverit viettävät koti-iltaa. Kaipaan miestä kun toiset muuttavat yhteen, ostavat taloja ja saavat lapsia. Kaipaan miestä, kun kaikki muut matkustavat miestensä kanssa ulkomaille tai kotimaassa. Kaipaan miestä, kun ystävääni odottaa mies kotona baari-illan päätteeksi. Kaipaan miestä, kun ystäväni mies hemmottelee tätä lahjoilla, kylpyläreissuilla, leffoilla, yllätyksillä ja illallisilla. Kaipaan miestä, kun ystävät reissaavat ja suunnittelevat iltoja pariskuntina. Silloin tunnen itseni niin yksinäiseksi, ulkopuoliseksi. Kaikilla muilla on joku, ja minulla ei ole ketään. Kaikki muut tekevät jotain suurta, ihmeellistä, rohkeaa, toteuttavat unelmiaan. Ja minun elämäni rullaa paikoillaan.


Miksen voi vain osata rakastaa?